Erään T:n mukaan minulta puuttuu blogistani jotakin hyvin olennaista: nimittäin synnytyskertomus. Jos rehellisiä ollaan, sama on käynyt minunkin mielessäni muutamaan otteeseen. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut liian saamaton ryhtymään tuumasta toimeen ja ajatuksieni toteuttamisen sijasta vain siirtänyt asiaa kategorian ”Teen sitten joskus” alle.

”Joskus” saa luvan olla nyt.

Aloitetaanpa sitten vaikka siitä, että laskettu aika oli 14.3.2011. Vauvelsson laskeutui alas jo todella aikaisin, ja muiden vaivojen aina vain yltyessä loppua kohti ne neuvolasta kovasti povailivat, että synnytys tulee käynnistymään ainakin viikkoa ennen h-hetkeksi merkittyä päivämäärää.

Päivät kuluivat, mutta mitään ei tapahtunut. Laskettuna päivänä tunsin itseni hermoraunioksi; odottaminen oli todellakin odottamista ja raskaus nimenomaan raskautta. Riitti siltä erää, enkä mitään muuta halunnutkaan, kuin päästä synnyttämään.

Toiveeni kuultiin, ja 15. päivän aamuna siinä neljän ja viiden välillä heräsin siihen, että jotain alkoi lorista. Lapsivettä, tajusin heti. Pomppasin sängystä ylös aikamoista kyytiä, ja painelin vessaan tarkistamaan tilanteen. Väriltään lapsivesi oli kirkasta kuten pitikin, mutta koinpa kuitenkin jonkinasteisen yllätyksen koko lapsivesiasian suhteen; olin kuvitellut, että lapsivesi menee aina kerralla – minulta sitä kuitenkin valui säännöllisin väliajoin suurempina annoksina tehden olostani todella epäsiistin.

Sairaalakassi oli pakattu valmiiksi, joten keräilin vielä loppuja tarvikkeita ja herättelin sitten V:n. Se pyrähti ylös kuin sätkyn saaneena, ja kaahasi sairaalaan hullun lailla. Ajatteli vissiin, että nyt on kiire.

Synnärillä ohjasivat sitten eräänlaiseen seurantahuoneeseen, jossa ensimmäiseksi selvitettiin, että se, mikä vuotaa, on todellakin lapsivettä. Tässä vaiheessa sain sairaalavaatteet ja hoitaja ilmoitti, että minut otetaan sisälle. Tämän jälkeen minulle yritettiin tehdä sisätutkimus, jonka tarkoituksena oli selvitellä kohdunsuun tilannetta. Hoitaja sanoi kuitenkin, että vauvan pää on niin alhaalla, ettei tutkimuksen tekeminen onnistu, ja että joku muu saisi hoitaa tutkimuksen myöhemmin. Sain sitten makoilla aloillani tovin, jonka aikana ottivat supistuskäyrää (joka oli tuossa vaiheessa täysin olematon).

Koska mitään akuuttia ei vielä ollut meneillään, minut ohjattiin varsinaisen synnytysosaston puolelle huoneeseen, jossa minulla oli huonetoveri jo pari päivää sitten syntyneen tyttärensä kanssa.

Alkavan päivän vietin pääosin tuossa samaisessa huoneessa. Vuoroin nukkuen, vuoroin muuten vain makaillen ja miettien. Sitä, että eikö tämä synnytys ikinä käynnisty. Ja miksi tätä turkasen lapsivettä lorahtelee edelleenkin tähän malliin? Voisiko ne jo ryhtyä käynnistelemään tätä? Tai tehdä edes jotain? Kauanko minun pitää vielä odottaa?

Koska lapsiveden alkaessa vuotaa riski tulehduksen saamiseen on suurempi, minulle laitettiin tippa, jonka kautta sain antibioottia säännöllisin väliajoin. Tämän lisäksi otettiin ahkerasti CRP:tä, mittailtiin lämpöä, otettiin verenpainetta, otettiin supistuskäyrää ja sydänkäyrää.

Vaikka toisin toivoin, kävin illalla nukkumaan edelleenkin synnyttämättömänä.

Seuraavana aamuna (16.3.) tehtiin taas samat rutiinit: supistus- ja sydänkäyrät, antibiootti, CRP, lämmön mittaus. Lämpö oli hieman koholla, ja selkääni oli alkanut vihloa. Toivat sitten sellaisen sähköllä lämmitettävän tyynyn, jota saattoi itse halutessaan säätää kylmemmälle tai kuumemmalle. Tuntui aika hyvältä.

Kyselin tuskastuneena, milloinkohan jotakin alkaa tapahtua. Sanoivat onnekseni, että lääkäri ottaa minut vastaan puolen päivän maissa, ja että jollei synnytys ole siihen mennessä käynnissä, aletaan tekemään jotain. Jes!

En muista, kuinka pitkiltä tai lyhyiltä nuo viimeiset tunnit puoleenpäivään saakka tuntuivat. Sen kuitenkin muistan, että heräsin kuin eräänlaisesta horteesta siinä vaiheessa, kun hoitajat (tai hoitaja ja sairaanhoitajaopiskelija) tulivat hakemaan minua lääkärin pakeille.

Lääkäri kyseli sekä hoitajilta että minulta muutamia kysymyksiä, jonka jälkeen tehtiin sisätutkimus. Kalvot olivat kuulemma ihan ohuet, ja lääkäri päättikin (onneksi) puhkaista ne. Sehän nyt ei tietenkään sattunut, mutta aika epämukavaa se siltikin oli, omalla tavallaan...

Kalvojen puhkaisun jälkeen vauvan päähän kiinnitettiin anturi, jolla mahdollistettiin sydänäänien seurailu. Tämän jälkeen siirryttiin kävellen synnytyssaliin, jossa katseltiin taas supistuskäyriä ja puhuttiin puuta heinää.

Ei aikaakaan synnytyssaliin tulosta, kun hoitajien vuoro vaihtui. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sain seurakseni ja henkiseksi tuekseni erittäin mukavan sairaanhoitajaopiskelijan, K:n, joka oli paikalla ihan synnytyksen loppuun saakka.

Täytyy sanoa, että olin etukäteen epäröinyt sairaanhoitajaopiskelijan mukanaoloa, mutta K oli kyllä ihan korvaamaton… Ilman sitä olisin luultavasti jännittänyt ja hermoillut paljon enemmän, ja kenties kokemus olisi ollut kokonaan toisenlainen.

Jep. Siinä sitä sitten makailtiin ja kuunneltiin, mitä missäkin sisätutkimuksessa selvisi. (Ei vielä juuri mitään.) Supistusten alkaessa äityä voimakkaammiksi päätin ottaa epiduraalin, jonka laittamista muuten pelkäsin ihan hysteerisesti. ”Köyristä selkäsi, kuten kissa”, minua neuvottiin. Minähän köyristin – ja pitelin K:ta kädestä koko episodin ajan – turhaan; piikin tuikkaamista kun ei edes huomannut.

Pistoksen jälkeen minun käskettiin kääntyillä kyljeltä toiselle, jotta vaikutus ei jäisi toispuoleiseksi. Tein työtä käskettyä, ja aloin saada myös oksitosiinia, jotta avautumisvaihe ei jämähtäisi paikoilleen.

Sitten vain odoteltiin.

K laittoi radion päälle, kertoi hauskoja juttuja sairaalan henkilökunnasta ja kuvaili omia synnytyskokemuksiaan. Kyseli, onko minulla jano. Kaatoi Jaffaa, ja juotti sitä vielä lisääkin, vaikka enää ei oikeastaan janottanutkaan. Kyseli, onko minulla huono olo. Ei ollut. Hetkeä myöhemmin oksensin kaaressa kahteen otteeseen K:n jo valmiiksi esille ottamiin astioihin. Olin aika kiitollinen; se osasi ennakoida tämänkin.

Ja jatkoi sitten tuntemusteni kyselyä. Eipä niissä mitään kummempaa kertomista ollut; kipua en – kiitos epiduraalin – joutunut kokemaan, vaan supistukset tuntuivat lähinnä puristuksen kaltaisena tunteena jossain vasemman pakaran seutuvilla.

Siinä neljän tunnin päästä (joskaan en sitä vielä silloin tiennyt) synnytyksen alkamisesta aloin tuntea ponnistamisen tarvetta. Minut tutkittiin taas, mutta ihan vielä lupaa ponnistamiseen ei herunut. Meinasin inttää vastaan, sillä se tunne oli jotain ihan uskomatonta. Tuntui, että on pakko. Vaikka ei saisikaan lupaa. Pitkin hampain odottelin ne viimeiset hetket, jonka jälkeen päästiin ponnistusvaiheeseen.

Ei tästä mitään tule, ajattelin aluksi. Lapsi ei tuntunut liikkuvan mihinkään. Ja kun se liikkui, se tuntui valuvan saman tien takaisin juuri sen saman, vastikään ponnistamani matkan. Ajattelin mielessäni, etten osaa synnyttää, mutta kuulinkin kehuja: ”Vauva liikkuu, hitaasti mutta varmasti. Vedä taas henkeä oikein kunnolla, ja jatka sitten ponnistamista.”

Ja minähän jatkoin. Välissä iski jo pieni epätoivokin. Kipu oli siinä vaiheessa polttavaa, ja minusta tuntui, että vauva on edelleen lähtökuopissa. Muutama kyynel siinä pääsi, tuli sanottua, etten pysty, en jaksa.

Niin sitä kuitenkin vain pystyi ja jaksoi, ja hetken päästä sain rinnalleni maailman ihanimman ja suloisimman tytön, jolla oli painoi 4030g ja pituutta 47cm.

Hetken päästä vauva laitettiin omaan pikku sänkyynsä ihan minun viereeni odottamaan, että minut saataisiin tikattua. Toimenpiteen jälkeen päästiin sitten vihdoinkin tutustumaan toisiimme oman huoneemme rauhaan, jossa suurin osa ajasta tulikin vietettyä.

On hassua, että olin etukäteen päättänyt olla ottamatta epiduraalia, spinaalia tai mitään muutakaan lääkkeellistä kivunlievitystä. Olin päättänyt turvautua ammeeseen ja kaurapusseihin. Olin jankuttanut mielessäni, että synnytys tulee todennäköisesti olemaan pitkällinen prosessi, johon tulee kuulumaan paljon, paljon kipua…

…mutta toisinhan se meni. Synnytyksen kokonaiskesto oli 4h 46min, josta ponnistusvaihetta 40min. Kipua en joutunut kokemaan kohtuuttomasti. Koin, että minua kuunneltiin ja että ensisynnyttäjänä minun tarpeeni huomioitiin erinomaisesti. Synnytys kaiken kaikkiaan oli minulle hyvin positiivinen kokemus, ja siitä jäi hyvä mieli, joka on tähän päivään saakka säilynyt.

Itse opin tästä, että synnyttämään kannattaa lähteä avoimin mielin. Asioita on hyvä pohtia etukäteen, mutta liian painavia päätöksiä ei kannata tehdä; tilanne ei h-hetkellä välttämättä vastaa kuvitelmia ja ajatuksia. :)