torstai, 19. huhtikuu 2012

Tämä päivä

Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä, että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden, mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.

Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt, mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.

Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes hieman pois. Hyvä.

Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala tehdä noin pitkän ajan päähän.

Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha tuttu kierros. Tultuamme juuri sen mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.

”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”

Jep jep.

No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle, jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan, kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän joutuikin väistämään, mutta silti...

Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin – eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu, ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen koira ”ei oikein…” ???

Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan, riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.

Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.

Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.

torstai, 19. huhtikuu 2012

Vahvuutensa kullakin

Vauvelsson on jo ottanut ensiaskeleensa. Välillä se taapertelee parin askeleen verran, mutta ei vielä rohkene heittäytyä kävelemisen pyörteisiin, ja eteneekin suurimmaksi osaksi tukea vasten kävellen ja kontaten.

Aluksi tietysti huolestuin ja stressaannuin, esikoinen kun kyseessä on. Monet Vauvelssonia pari kuukautta nuoremmat tuntuivat oppivan kävelemään jo varhain, jolloin tietysti mietin, miksi Vauvelsson, pari kuukautta heitä vanhempana, ei taaperra menemään samaan tahtiin.

Neuvolan ”Kyllä se vielä ehtii kävellä kyllästymiseen saakka” vakuuttelujen jälkeen lakkasin stressaamasta. Kukin lapsi on kuitenkin yksilö, joka oppii ja uskaltaa toteuttaa asiat omaan tahtiinsa. Vauvelsson ei vielä taaperra pitkää matkaa menemään kun taas naapurin Tiina suorastaan mennä viipottaa pitkin pihoja – no, mitä sitten? Miksi Vauvelssonin tulisikaan hoppuilla? Kävelee kunnolla sitten kun aika on kypsä, harvempi noista jo ensiaskeleensa ottaneista lapsista kävelemättä rupeaa olemaan.

Sitä paitsi Vauvelsson osaa paljon muita asioita. Se esimerkiksi ymmärtää puhetta oikein hyvin, tunnistaa monen monta sanaa ja lausuukin monta niistä ihan oikeaoppisesti.

”Mammaa!” meillä raikuu, kun Vauvelsson haluaa maitoa tai kun se näkee maitopurkin, maitolasin tai jonkin muun maitoa sisältävän astian.

”Eiii!” ja ”Älä!!!” se puolestaan huutaa, jos se ei pidä jostakin, esimerkiksi turvaistuimeen istahtamisesta tai pukemisoperaatiosta.

”Paapaa”, se tuumaa, kun puhelen sille nukkumisesta tai kun sitä väsyttää.

”Vaippa”, Vauvelsson toteaa aina vaipan nähdessään tai höpötellessäni, että hoidettaisiinkos me nyt niitä vaippa-asioita.

”Kauppa” tulee myös toistettua aina, kun ilmoitan, että nyt sitten mennäänkin kauppaan.

Tosin kaupasta tulee välillä ”pauppa”. Tämän lisäksi on myös joitakin muita sanoja, joita neiti ajoittain tuppaa kääntämään suomesta vauvaksi. Tuolloin esimerkiksi tutti on tatta, äiti äittä, vauvasta puolestaan tulee auva ja mammasta mämmä. Näiden sanojen listalle voidaan tietysti lisätä myös monta kertaa päivässä kuultava ”vouvou”, joka meidän pirtissä on selkeä synonyymi koiralle.

Vaikka mammoja ja paapaamisia ei oppikirjojen mukaan laskettaisikaan Oikeiden sanojen listalle, minä lasken, ja suorastaan pakahdun ylpeydestä Vauvelssonin höpötellessä niitä näitä.

keskiviikko, 18. huhtikuu 2012

Stressittömyyden opettelua päivän touhujen keskellä

Tänä päivänä kaikki on tapahtunut hieman tavallista myöhemmin; Vauvelssonin herääminen aamulla, päivällisen laittaminen ja tarjoilu, kylässä käynti, Vauvelssonin yöpuulle meno, koiran iltalenkki, tiskien ja pyykkien hoito, sekä lattioiden pesu,…

Eipä tästä kellekään mitään haittaa ole tuntunut olevan – kaikki on sujunut oikein mallikkaasti – mutta pitkin päivää on tuntunut siltä kuin olisi myöhässä jostakin. En ole aikatauluttaja tyyppiä vaikka meillä tietyt rutiinit suunnilleen tiettyihin totuttuihin aikoihin pyritäänkin hoitamaan – mutta tänään kyllä tuntui siltä, kuin laiminlöisi valmiiksi tätä päivää varten räätälöityä, minuutintarkkaa ja ehdotonta noudattamista vaativaa aikataulua. Monessa kohtaa meinasin alkaa kiirehtimään: hyvänen aika, kello on jo tämän verran, eikä me vieläkään olla hoidettu asiaa X.

Tajusin kuitenkin hoppuilemisen olevan turhaa, ja jätin homman sikseen. Asiat saivat sujua omalla painollaan ja etenkin omaa tahtiaan, ilman, että on kiire mihinkään. Täsmentävästi ilmaistuna osasin siis kerrankin höllätä ja huomasin, että moinen hölläily vei pohjan stressiltä, jota monesti kiireiden keskellä tunnen. Ymmärsin, että katastrofia ei tule, vaikken mukailisikaan orjallisesti kelloa.

Niinhän minä nimittäin tuppaan tuskallisen usein tekemään; ajattelemaan, että Vauvelssonin elämänlaatu kärsii kohtuuttomasti, ellei meidän rutiinit sujukaan siihen aikaan, kuin yleensä.

Tämänpäiväinen siis näytti minulle, että näin ei ole, ja saikin minut pohtimaan, miksi yleensäkään kiirehtiä mihinkään. Toki rutiineja on hyvä olla; ne luovat tiettyä turvallisuutta ja tuttuutta nimenomaan Vauvelssonillekin. Mutta miksi kuitenkaan hoppuilla, jos ja kun ei kerran ole pakko? Hyvänen aika, olen kotosalla Vauvelssonin kanssa – hoitovapaalla. Ensi kuusta lähtien lisäksi äitiyslomalla. Vaikka sanat vapaa ja loma antavat hieman ruusuisen kuvan todellisuudesta, en kuitenkaan näe syytä sille, miksi meillä – tai minulla – pitäisi sinällään olla erityinen kiire mihinkään.

Siis; jos Vauvelsson ei alakaan päiväunilleen totuttuun aikaan kello yhdeltätoista aamupäivällä, ei se tee hänestä automaattisesti tulevaa ADHD-lasta. Tai jos emme ole aloittaneet päivällistä kello 15:30 mennessä kuten useimmiten, ei se tee minusta lapsensa hyvinvoinnista vähät välittävää paskamutsia. Tai jos koti ei ole iltakunnossa (=paikat järjestyksessä ja siivottu) kello 21:00 mennessä, ei se taivas sieltä päälleni romahda.

Kummallista, miten tällaiset asiat tulee tiedostaneeksi vasta pitkän ajan kuluessa. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan – eikä sekään silti tarkoita, että olisi myöhässä – asiat vain tapahtuvat sitten, kun aika on kypsä.

Tällaisten mietintöjen parissa päivä on tänään mennyt, vaikka toki niitä muitakin asioita on tähän päivään mahtunut.

 

Koska päivän sää on ollut kehnommanlainen, ollaan tänään oleskeltu pääasiallisesti sisätiloissa. Olen viihdyttänyt Vauvelssonia lauleskelemalla ja lukemalla. Eräs satu, jota tänään luettiin, oli tavallista pidempi, ja yhdessä vaiheessa vaikuttikin siltä, että Vauvelsson ei juurikaan kuuntele mitä minä yritän sille sepustaa. Lopettaessani lukemisen Vauvelsson vastoin odotuksiani otti tomerasti kirjan käteensä ja paukutti sitä pienillä käsillään. Tämän jälkeen se kiipesi syliini. Tuntui odottavan, että jatkan. Jatkoin, Vauvelsson otti lokoisan asennon ja pysytteli siinä kauan aikaa. Että kyllä se sittenkin taisi kuunnella.

Pikainen kauppareissukin tehtiin, ja sen jälkeen paineltiin naapurissa asuvalle kummi- ja sukulaisperheelle kylään. Hipsittiin kotiin vasta niinkin myöhään kuin puoli kymmenen aikaan, ja kellonajan huomatessani olin taas vähällä alkaa stressata siitä, että kello on niin turkasen paljon ja että me ei olla vielä edes vaihdettu vaippaa, syöty iltapuuroa, juotu iltamaitoa, käyty iltapesulla eikä tuuletettu kamaria iltasadusta nyt puhumattakaan – äkkiä, äkkiä, kiire, asioiden pitäisi olla jo tehtynä – nyt ja heti!

Kiitos tämänpäiväisen oivalluksen, illasta ei kuitenkaan tullut niin stressirikas kuin aiemmin olisi ehkä tullut. Pyrin tietysti toimimaan nopeasti, jotta pikkuinen pääsisi unten maille ja lepäämään, mutta ilman, että kyttäsin kelloa.

Kun Vauvelsson nukahti, käytin koiran illan viimeisellä lenkillä ja kotiinpaluun jälkeen katoin sille vielä ruokaa ja juomaa. Tämän jälkeen tartuin tiskeihin – joita olin vastoin tapojani ja syyllisyydessä viruen pantannut tiskialtaassa koko päivän – ladoin ne koneeseen ja annoin sen hoitaa loput. Laitoin pyykkikoneen hurisemaan, palasin taas keittiöön ja järjestelin sen kuntoon. Ravasin takaisin kylppäriin ja innostuttuani pesin koko huoneen. Tämän jälkeen inspiroiduin vielä lakaisemaan ja pesemään lattiat, jotta aamulla olisi taas kiva nousta ylös.

Tässä minä nyt sitten istun kaikessa rauhassa; Vauvelsson tuhisee levollisesti omassa sängyssään, koira lekottelee sammakkoasennossa jalkojeni juuressa, Pikkukakkonen antaa merkkejä hereillä olostaan, tiskikone ja pyykkikone pyörivät ja asunnossa leijuu yleispuhdistusaineen ja kloriitin puhdas tuoksu.

Mietin, että Vauvelssonilla on huomenna ensimmäinen hammaslääkärikäynti. Että toivottavasti ei sada mitään, koska menemme sinne kävellen. Että toivottavasti Vauvelsson nukkuu tarpeeksi pitkään, kun tuo nukkumaanmeno nyt tapahtui noin myöhään. Että laitan pyykit kuivumaan pesun ollessa valmis, mutta astiat saavat jäädä koneeseen aamua odottelemaan. Että pitäisi ehkä pestä vielä yksi koneellinen ennen nukkumaanmenoa. Että nukkumaankin pitäisi mennä – ja että ehkä juuri siitä syystä pitäisi jättää ne lisäkoneelliset huomiselle. Että kumpi on parempi, se, että menen ajoissa nukkumaan – vai se, että huomenna ei tarvitse kiirehtiä pyykkäyksen kanssa?

Ajatuksia. Kysymysmerkkejä niiden perässä. Valintoja. Voiko mikään sen jännempää ollakaan, kuin päätöksen tekeminen siitä, minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pestään?

keskiviikko, 18. huhtikuu 2012

Lunta ja lakunauhoja

Illalla räntä muuttui lumeksi, ja lumipeitteen maassa näinkin ikkunasta heti herättyäni, mutten siltikään jotenkin kuvitellut, että lumilapiolle tulisi näin huhtikuun puolessa välissä käyttöä. Tämäkö se nyt on se keväinen ilma ja tätäkö tarkoittaa meillä se ilmaston valtava lämpeneminen, josta joka puolella vaahdotaan? En toki halua jälkimmäistä asiaa tai sen vakavuutta mitenkään vähätellä, mutta huvittaa vain jotenkin: jääkausihan täällä lähinnä näyttää olevan alkamassa.

Koira on nyt joka tapauksessa käytetty aamun ensimmäisellä lenkillä. Lenkkarithan siellä kastui (minä neropatti se en osaa valita edes oikeanlaisia jalkineita koipieni peitoksi) mutta ilma oli muuten oikein hyvä, ja olihan lumesta sentään jotain hyötyäkin: kerrankin koira ei ollut yltä päältä ravan ja mudan peitossa, eikä kotiintulon jälkeen tarvinnut ensimmäiseksi ruveta suorittamaan minkään valtakunnan pesuoperaatioita.

Vauvelsson nukkua tuhisee vielä, ja toivottavasti nukkuukin vielä jonkin aikaa. Raukka oli taas illalla ihan poikki, eiliset päikkärit kun jäivät kerrassaan puolitiehen… Liiallinen valvominen näkyy meillä yleensä yön katkonaisuutena, mutta tällä kertaa tyttö heräsi itkeskelemään vain kertaalleen ja jatkoi taas pian uniaan. Levotonta nukkumistahan tuo muuten näyttäisi olevan; välillä pinnasängyssä nukutaan poikittain, välillä pää jalkopäässä, välillä konttausasennossa,… Eli on se kuulkaa hyvä, että pinnasängyssä on tuollaiset korkeat laidat.

Tämä päivä on muuten alkanut tosi terveellisissä merkeissä, kiitos vain eilispäiväisille markkinoille, joille raahasin itseni huonosta ilmasta huolimatta – ja kiitos sille karkkikioskin pitäjälle, joka myi niin herkullisen näköisiä lakuja, että nams… Niitä olen siis tälle aamua ehtinyt mussuttaa kera koiran, jonka voisikin nimetä uudelleen osuvasti vaikkapa Sokerikirsuksi.

Tästä nyt jos sitten lähtisi haukkaamaan jotain oikeasti terveellisempää apetta, ja palaisi päivällä vaikka pohdiskelemaan lisää syntyjä syviä… Oikein ihanaa huomenen jatkoa kaikille!

tiistai, 17. huhtikuu 2012

Rv 33+2 & äitiysneuvolakäynti

Räntäsadehan se sieltä sitten puski taivasta tummentamaan, mutta hyvillä mielin lähdin kuitenkin Vauvelssonin kanssa äitiysneuvolakäynnille, josta jo aamullisessa postauksessa mainitsinkin.

Raskausviikkoja tänään siis 33+2, eli loppusuora alkaa todellakin häämöttää, vaikkei se edelleenkään siltä tunnu. Vointi on ollut niin hyvä – ja pakko vielä hehkuttaa – ja kivuton, että ilman kasvavaa vatsaa koko raskautta ei luultavasti edes huomaisi.

Koska muistan vieläkin ihan eläväisen selvästi, miten varhain Vauvelsson laskeutui ja kiinnittyi lantioon, ja kun ajattelee ettei sillä saralla ilmeisestikään ole tapahtunut vielä kerrassaan mitään, oli pakko kysellä terkalta, meneekö tämä nyt ihan nuottien mukaan. Kuulemma menee.

Terkan mukaan on hyvin tavallista, että ensisynnyttäjien vauvat laskeutuvat ja kiinnittyvät uudelleensynnyttäjien vauvoja aiemmin, ja että joissakin harvinaisissa tapauksissa uudelleensynnyttäjien vauvat eivät kiinnity tai laskeudu ennen, kuin synnytys käynnistyy. Mitä enemmän raskauksia, sitä ylempänä vauvat pysyttelevät – vaikka toisin luulisi. Tämä taas terkan mukaan on seurausta siitä, että edellisen raskauden jäljiltä kroppa on ehtinyt jo venyä ja paukkua sen verran, mitä sen h-hetkeen mennessä kuuluukin, eikä sillä ole sillä saralla yhtä suurta työtä – ainakaan, mikäli edellisestä raskaudesta ei kovin kauaa ole.

Aina voi näköjään oppia jotain uutta. :)

Sitten hieman näistä jokaisen äitiysneuvolakäynnin yhteydessä otettavista kokeista:
-         Painoa tällä erää 73,75g ja muutos edelliseen kertaan verrattuna +175g. Painon nousu on tässä raskaudessa ollut huomattavasti vähäisempää ja tasaisempaa, kuin Vauvelssonia odottaessani. Siihen tietysti vaikuttaa juurikin Vauvelssonin olemassaolo; ei sitä ehdi laakereillaan lepäilemään samaan tapaan puhumattakaan siitä, että voisi istua tauotta mässäilemässä, jos vain siltä tuntuu.
-         Turvotusta ei ollut.
-         Verenpaineet 102/67 – kuulostaa kenties kovin alhaiselta, mutta minulla ne ovat tavallisestikin tätä luokkaa, eli siten ajatellen oikein hyvä.
-         Pissanäyte oli puhdas.
-         Hemoglobiini oli 106, noussut edellisestä kerrasta neljällä. Hitaasti mutta varmasti siis näköjään on kasvussa, mikä on todella hyvä. Terkkari se ainakin jaksaa tsempata ja uskoa siihen, että kyllä ne sen tavallisen (siis ei-raskaudenaikaisen) anemiarajan yläpuolelle vielä ennen synnytystä saadaan.
-         Kohdunpohjan korkeus 31cm. Keskikäyrän ja yläkäyrän välissä menee, ja kasvu on ollut tasaista. Suunnilleen samoissa lukemissa mennään kuin Vauvelssonia odottaessanikin, mutta kasvu on ollut tällä kertaa tasaisempaa – Vauvelssonin kohdalla käyrä pomppi vähän sinne sun tänne. Joskin tällä erää mittaajakaan ei ole vaihtunut…
-         Raivotarjonnassa vauva on jo jonkin aikaa ollut.
-         Vauvan sydänäänet olivat tasaiset ja hyvät, 145:n tienoilla pulssi pysytteli.
-         Liikkeitä tuntuu – ja näkyy – pitkin päivää. Hyvinhän tämä pikkuinen liikkumaan pääseekin vielä, kun ei ole kiinnittynytkään. :)


Oli puhetta loppuraskauden lääkärintarkastuksesta. Jos ei mitään erityistä ilmene, se tehdään ihan vain neuvolassa. Jos taas on tarvetta painoarviolle (jonka mahdollisuudesta hermoilin jo alkuraskaudessa, sillä tulevan vauvan isä on itse ollut viisikiloinen syntyessään, mikä kauhistutti minua jo etukäteen) niin sitten vain lähetettä äitipolille. Tässä vaiheessa tosin näyttää siltä, että millekään erityiselle ei ole tarvetta; kaikki vaikuttaa hyvältä, kaikin puolin.

Juteltiin synnytyksestäkin, terkkari kyseli tunnelmiani tulevasta ja jo takana olevasta synnytyksestä. Hyvä mielihän minulla tästä aiemmasta on, ja ajauduinkin pohtimaan, mikä teki tuosta synnytyksestä hyvän, ja miten kokemukseni vaikuttaa tulevaisuudessa häämöttävän synnytyksen ajatteluun ja odotteluun. Avoimin mielin mennään, ja katsotaan, mikä sitten milläkin hetkellä tuntuu parhaalta.

Puhuttiin myös sairaalassaoloajasta. Tällä kertaahan se on edellistä lyhyempi, mikäli kaikki vain menee putkeen. Tämä onkin hyvä, sillä Vauvelssonin synnyttyä tunsin suoranaista ahdistusta koko sen lopun ajan, mitä sairaalassa vietimme, ja kaipasin suunnattomasti ihan vain oman kodin rauhaan. Hassua, miten erilaisia ihmiset ovat; jotkut tuntuvat suorastaan nauttivan sairaala-ajastaan, minä taas nautin sydämeni kyllyydestä juuri kotiutumisesta. Tällä kertaa tunne on varmaan vieläkin voimakkaampi, kun on joku, joka odottaa…

Ikävöin sitä, että saan tehdä asiat omaan tahtiini – ja ettei kukaan lappaa ovesta sisälle kyselemään vointiani tai imetyksen sujumista tai mitään muutakaan, ellen itse tahdo niin. Sitä, että oleskeluani ei rajoiteta johonkin tiettyyn tilaan (tässä tapauksessa synnytysosastolle, josta vauvaa ei saanut viedä edes alakerran kanttiiniin) – vaan että voin ottaa vauvan, ja mennä niin halutessani istumaan vaikkapa kahvilaan.

Tiedättekö, ruokakauppaan meno Vauvelssonin syntymän jälkeen oli minulle ihan uudenlainen kokemus. Minä ihan oikeasti nautin siitä, että pääsin ulos – ja että näin ihmisiä. Muitakin, kuin sairaalan henkilökuntaa tai sairaalan aamutakkeihin sonnustautuneita ihmisiä.

Olin ajatellut, että terkka tyrmää minut typerine ajatuksineni, mutta hyvinhän se tuntui mietteitäni ymmärtävän. Mainitsi poliklinisen synnytyksen mahdollisuudestakin, joskin koen, että tuosta sairaala-ahdistuksestani huolimatta on parasta, että nuo pari ensimmäistä vuorokautta viettää siellä, missä apu – jos sellaista tarvitaan – on todellakin hyvin lähellä.

Tällaista tällä kertaa, seuraava neuvolakäynti onkin sitten vasta ensi kuun puolella. Hyvillä mielin sitä kohti :)