Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä, että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden, mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.

Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt, mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.

Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes hieman pois. Hyvä.

Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala tehdä noin pitkän ajan päähän.

Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha tuttu kierros. Tultuamme juuri sen mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.

”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”

Jep jep.

No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle, jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan, kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän joutuikin väistämään, mutta silti...

Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin – eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu, ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen koira ”ei oikein…” ???

Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan, riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.

Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.

Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.

Tänä päivänä kaikki on tapahtunut hieman tavallista myöhemmin; Vauvelssonin herääminen aamulla, päivällisen laittaminen ja tarjoilu, kylässä käynti, Vauvelssonin yöpuulle meno, koiran iltalenkki, tiskien ja pyykkien hoito, sekä lattioiden pesu,…

Eipä tästä kellekään mitään haittaa ole tuntunut olevan – kaikki on sujunut oikein mallikkaasti – mutta pitkin päivää on tuntunut siltä kuin olisi myöhässä jostakin. En ole aikatauluttaja tyyppiä vaikka meillä tietyt rutiinit suunnilleen tiettyihin totuttuihin aikoihin pyritäänkin hoitamaan – mutta tänään kyllä tuntui siltä, kuin laiminlöisi valmiiksi tätä päivää varten räätälöityä, minuutintarkkaa ja ehdotonta noudattamista vaativaa aikataulua. Monessa kohtaa meinasin alkaa kiirehtimään: hyvänen aika, kello on jo tämän verran, eikä me vieläkään olla hoidettu asiaa X.

Tajusin kuitenkin hoppuilemisen olevan turhaa, ja jätin homman sikseen. Asiat saivat sujua omalla painollaan ja etenkin omaa tahtiaan, ilman, että on kiire mihinkään. Täsmentävästi ilmaistuna osasin siis kerrankin höllätä ja huomasin, että moinen hölläily vei pohjan stressiltä, jota monesti kiireiden keskellä tunnen. Ymmärsin, että katastrofia ei tule, vaikken mukailisikaan orjallisesti kelloa.

Niinhän minä nimittäin tuppaan tuskallisen usein tekemään; ajattelemaan, että Vauvelssonin elämänlaatu kärsii kohtuuttomasti, ellei meidän rutiinit sujukaan siihen aikaan, kuin yleensä.

Tämänpäiväinen siis näytti minulle, että näin ei ole, ja saikin minut pohtimaan, miksi yleensäkään kiirehtiä mihinkään. Toki rutiineja on hyvä olla; ne luovat tiettyä turvallisuutta ja tuttuutta nimenomaan Vauvelssonillekin. Mutta miksi kuitenkaan hoppuilla, jos ja kun ei kerran ole pakko? Hyvänen aika, olen kotosalla Vauvelssonin kanssa – hoitovapaalla. Ensi kuusta lähtien lisäksi äitiyslomalla. Vaikka sanat vapaa ja loma antavat hieman ruusuisen kuvan todellisuudesta, en kuitenkaan näe syytä sille, miksi meillä – tai minulla – pitäisi sinällään olla erityinen kiire mihinkään.

Siis; jos Vauvelsson ei alakaan päiväunilleen totuttuun aikaan kello yhdeltätoista aamupäivällä, ei se tee hänestä automaattisesti tulevaa ADHD-lasta. Tai jos emme ole aloittaneet päivällistä kello 15:30 mennessä kuten useimmiten, ei se tee minusta lapsensa hyvinvoinnista vähät välittävää paskamutsia. Tai jos koti ei ole iltakunnossa (=paikat järjestyksessä ja siivottu) kello 21:00 mennessä, ei se taivas sieltä päälleni romahda.

Kummallista, miten tällaiset asiat tulee tiedostaneeksi vasta pitkän ajan kuluessa. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan – eikä sekään silti tarkoita, että olisi myöhässä – asiat vain tapahtuvat sitten, kun aika on kypsä.

Tällaisten mietintöjen parissa päivä on tänään mennyt, vaikka toki niitä muitakin asioita on tähän päivään mahtunut.

 

Koska päivän sää on ollut kehnommanlainen, ollaan tänään oleskeltu pääasiallisesti sisätiloissa. Olen viihdyttänyt Vauvelssonia lauleskelemalla ja lukemalla. Eräs satu, jota tänään luettiin, oli tavallista pidempi, ja yhdessä vaiheessa vaikuttikin siltä, että Vauvelsson ei juurikaan kuuntele mitä minä yritän sille sepustaa. Lopettaessani lukemisen Vauvelsson vastoin odotuksiani otti tomerasti kirjan käteensä ja paukutti sitä pienillä käsillään. Tämän jälkeen se kiipesi syliini. Tuntui odottavan, että jatkan. Jatkoin, Vauvelsson otti lokoisan asennon ja pysytteli siinä kauan aikaa. Että kyllä se sittenkin taisi kuunnella.

Pikainen kauppareissukin tehtiin, ja sen jälkeen paineltiin naapurissa asuvalle kummi- ja sukulaisperheelle kylään. Hipsittiin kotiin vasta niinkin myöhään kuin puoli kymmenen aikaan, ja kellonajan huomatessani olin taas vähällä alkaa stressata siitä, että kello on niin turkasen paljon ja että me ei olla vielä edes vaihdettu vaippaa, syöty iltapuuroa, juotu iltamaitoa, käyty iltapesulla eikä tuuletettu kamaria iltasadusta nyt puhumattakaan – äkkiä, äkkiä, kiire, asioiden pitäisi olla jo tehtynä – nyt ja heti!

Kiitos tämänpäiväisen oivalluksen, illasta ei kuitenkaan tullut niin stressirikas kuin aiemmin olisi ehkä tullut. Pyrin tietysti toimimaan nopeasti, jotta pikkuinen pääsisi unten maille ja lepäämään, mutta ilman, että kyttäsin kelloa.

Kun Vauvelsson nukahti, käytin koiran illan viimeisellä lenkillä ja kotiinpaluun jälkeen katoin sille vielä ruokaa ja juomaa. Tämän jälkeen tartuin tiskeihin – joita olin vastoin tapojani ja syyllisyydessä viruen pantannut tiskialtaassa koko päivän – ladoin ne koneeseen ja annoin sen hoitaa loput. Laitoin pyykkikoneen hurisemaan, palasin taas keittiöön ja järjestelin sen kuntoon. Ravasin takaisin kylppäriin ja innostuttuani pesin koko huoneen. Tämän jälkeen inspiroiduin vielä lakaisemaan ja pesemään lattiat, jotta aamulla olisi taas kiva nousta ylös.

Tässä minä nyt sitten istun kaikessa rauhassa; Vauvelsson tuhisee levollisesti omassa sängyssään, koira lekottelee sammakkoasennossa jalkojeni juuressa, Pikkukakkonen antaa merkkejä hereillä olostaan, tiskikone ja pyykkikone pyörivät ja asunnossa leijuu yleispuhdistusaineen ja kloriitin puhdas tuoksu.

Mietin, että Vauvelssonilla on huomenna ensimmäinen hammaslääkärikäynti. Että toivottavasti ei sada mitään, koska menemme sinne kävellen. Että toivottavasti Vauvelsson nukkuu tarpeeksi pitkään, kun tuo nukkumaanmeno nyt tapahtui noin myöhään. Että laitan pyykit kuivumaan pesun ollessa valmis, mutta astiat saavat jäädä koneeseen aamua odottelemaan. Että pitäisi ehkä pestä vielä yksi koneellinen ennen nukkumaanmenoa. Että nukkumaankin pitäisi mennä – ja että ehkä juuri siitä syystä pitäisi jättää ne lisäkoneelliset huomiselle. Että kumpi on parempi, se, että menen ajoissa nukkumaan – vai se, että huomenna ei tarvitse kiirehtiä pyykkäyksen kanssa?

Ajatuksia. Kysymysmerkkejä niiden perässä. Valintoja. Voiko mikään sen jännempää ollakaan, kuin päätöksen tekeminen siitä, minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pestään?

Illalla räntä muuttui lumeksi, ja lumipeitteen maassa näinkin ikkunasta heti herättyäni, mutten siltikään jotenkin kuvitellut, että lumilapiolle tulisi näin huhtikuun puolessa välissä käyttöä. Tämäkö se nyt on se keväinen ilma ja tätäkö tarkoittaa meillä se ilmaston valtava lämpeneminen, josta joka puolella vaahdotaan? En toki halua jälkimmäistä asiaa tai sen vakavuutta mitenkään vähätellä, mutta huvittaa vain jotenkin: jääkausihan täällä lähinnä näyttää olevan alkamassa.

Koira on nyt joka tapauksessa käytetty aamun ensimmäisellä lenkillä. Lenkkarithan siellä kastui (minä neropatti se en osaa valita edes oikeanlaisia jalkineita koipieni peitoksi) mutta ilma oli muuten oikein hyvä, ja olihan lumesta sentään jotain hyötyäkin: kerrankin koira ei ollut yltä päältä ravan ja mudan peitossa, eikä kotiintulon jälkeen tarvinnut ensimmäiseksi ruveta suorittamaan minkään valtakunnan pesuoperaatioita.

Vauvelsson nukkua tuhisee vielä, ja toivottavasti nukkuukin vielä jonkin aikaa. Raukka oli taas illalla ihan poikki, eiliset päikkärit kun jäivät kerrassaan puolitiehen… Liiallinen valvominen näkyy meillä yleensä yön katkonaisuutena, mutta tällä kertaa tyttö heräsi itkeskelemään vain kertaalleen ja jatkoi taas pian uniaan. Levotonta nukkumistahan tuo muuten näyttäisi olevan; välillä pinnasängyssä nukutaan poikittain, välillä pää jalkopäässä, välillä konttausasennossa,… Eli on se kuulkaa hyvä, että pinnasängyssä on tuollaiset korkeat laidat.

Tämä päivä on muuten alkanut tosi terveellisissä merkeissä, kiitos vain eilispäiväisille markkinoille, joille raahasin itseni huonosta ilmasta huolimatta – ja kiitos sille karkkikioskin pitäjälle, joka myi niin herkullisen näköisiä lakuja, että nams… Niitä olen siis tälle aamua ehtinyt mussuttaa kera koiran, jonka voisikin nimetä uudelleen osuvasti vaikkapa Sokerikirsuksi.

Tästä nyt jos sitten lähtisi haukkaamaan jotain oikeasti terveellisempää apetta, ja palaisi päivällä vaikka pohdiskelemaan lisää syntyjä syviä… Oikein ihanaa huomenen jatkoa kaikille!