Minulta kysyttiin tänään, osaanko kuoria perunoita.
Kyllähän siinä kulmat kummasti rypistyivät ja vastakysymyskin pulpahti suusta kuin itsestään: ”Anteeksi mitä?”
Kun vastaus oli edelleen kysyvällä äänensävyllä lausuttu ”Osaatko kuoria perunoita?”, hoksasin, että kysyjä oli kuin olikin tosissaan.
Hymähdin ja tuhahdin, noin niin kuin esimakua ajatuksistani antamaan.
Tietenkään minä en osaa kuoria perunoita, kyseinen taitohan on verrattavissa ydinfysiikkaan – niin että ei sitä kuulkaas ihan joka likka opikaan!
Ärtymys nosti päätään, vaikka yritinkin taistella vastaan.
Rakas, vanhempi sukulaiseni E, miten toistaitoisena sinä minua oikein pidät? Mikä saa sinut ajattelemaan, että juuri minä en osaisi moista perusasioihin luettavaa askaretta, joka jokaisen normaalin ihmisen tulisikin osata? Esitätkö kenties samanlaisia kysymyksiä muillekin?
Ei, enhän minä osaa kuoria perunoita. Täytän piakkoin 23 vuotta, synnytän parin kuukauden kuluttua toisen lapseni, olen asunut omillani niin sanoakseni iät ja ajat – mutta ei, en minä osaa kuoria perunoita. Toden sanoakseni en osaa tehdä mitään, olen täysin uusavuton. Pitäisi varmaan palkata taloudenhoitaja, tilata kotipalvelua tai jotain, koska eiväthän tuon mittaluokan askareet minulta luonnistu.
Perkele.
E hiljenee, huomaa, että loukkaannun. Sanoo, että kunhan vain kyselee kaikkea – ei siitä mitään tarvitse välittää. Ehkäpä ei, mutta edelleenkin tuollaiset kysymykset saavat minut tuntemaan, että minua kyseenalaistetaan – kaikessa. Ja harkitsemaan, kuinka tarpeellisia kyläilyt E:n luona ylipäätänsä ovat.
Tämä on tietenkin taas niitä juttuja, jotka jälkeenpäin naurattavat ja huvittavat oikein urakalla. Tällä hetkellä sinne on vielä matkaa.