Olen niitä ihmisiä, jotka tykkäävät tarttua hetkeen. Ainakin, jos kyse on iloitsemisesta. Jos jotain hyvää tapahtuu tai joku asia vaikkapa onnistuu, haluan nauttia siitä hyvästä tunteesta. Olla iloinen nyt, enkä vasta joskus viidestoista päivä, kun asiaa on ensin tutkittu suurennuslasin kanssa ja päädytty vihdoin epävarmaan lopputulokseen siitä, että huuliaan voisi ehkä hymyn suuntaan kohottaakin. (Siis tapauksissa, joissa ”Entä jos?”-tyyppisille peloille tai spekuloinneille ei ole mitään tarvetta.)

Olen kuitenkin huomannut, että juurikin asioiden onnistuessa ja tilanteen sillä hetkellä hyvältä näyttäessä olisi parasta pitää mölyt mahassaan, eikä ainakaan hehkuttaa iloisuuttaan ääneen. Ei siksi, että parin muuttujan vaara on olemassa, vaan siksi, ettei kukaan ehtisi pessimismillään maalata uhkakuvia ja huonoja enteitä maisemiasi rumentamaan.

Esimerkkejä elävästä elämästä olisi paljonkin, mutta mainitsenpa nyt muutaman näin äkkiseltään mieleen tulevan.

Lapseni heräili parikuukautiseksi asti kaksi kertaa yössä. Sen jälkeen hänen yöunensa muuttuivat täyspitkiksi, eikä yöheräilyjä enää tullut. (Toki satunnaisesti, mutta ei sillä tavalla jatkuvasti.) Olin saanut nukkua yöni rauhassa noin viikon, kun päätin kertoa asian tilasta muutamalle tuttavalleni. Mitä minulle vastattiin?
”Tuo voi kyllä vielä muuttua tuosta.”
ja
”Nauti vielä kun voit, ei ole taattua, että rytmi pysyy tuollaisena.”

Entäpä, kun aloin hiljakseen kokeilla, josko tavallinen lehmänmaito sopii lapselle sen ainaisen vastikkeen sijaan? Koska kokeilu tuntui ainakin alkavan hyvin, päätin mainita siitä statuspäivitykseni yhteydessä: ”Täällä Vauvelssonin kanssa on aloiteltu lehmänmaidon juomista ja tässä kokeiluja edelleen hiljakseen jatketaan. Ainakaan vielä ei ole minkään sortin vaivoja ilmennyt, toivotaan, että pysyvät jatkossakin poissa.”

Sainko vastaukseksi kannustavia tai muuten positiivisia kommentteja? No en, sen sijaan vastaukset olivat tätä luokkaa:
”Ei kannata vielä näin varhain iloita, maha voi mennä kuralle myöhemminkin tai tulla muita oireita.”
ja
”Meidän Jessica alkoi oireilla vasta kolmantena kuuna lehmänmaidon aloittamisesta eikä voi sitä juomakseen nauttia tänäkään päivänä. Ei sillä, että teillä välttämättä kävisi näin, mutta näitäkin sattuu.”
ja
”Maitoallergian oireet eivät välttämättä ilmene heti eivätkä edes hetken päästä. Voi kestää kauankin, ennen kuin mitään huomataan. Kaikki ei sovi kaikille.”

Ollaan aloiteltu, minä kirjoitin. Jatketaan kokeiluja. Ainakaan vielä ei ole ilmennyt. Toivotaan, ettei. Kertooko tässä joku siitä, etten tiedostaisi, etteikö jotain kuitenkin voisi ilmetä?

Miksi yleensäkään ei saisi iloita tilanteesta, joka sillä hetkellä on kaikin puolin hyvä?
Olisiko iloitsemisen sijaan pitänyt keskittyä hermoilemaan, että jos se maitoallergia nyt kuitenkin on, ja näyttää kyntensä joskus kolmen kuukauden päästä? Tai että voi, entä jos lapseni unirytmit eivät pysykään tuollaisina sen lopun ikää, vaan kääntyvät vaikkapa ihan päälaelleen joskus ekojen synttäreiden tienoilla?

Hitto vie, minä en ainakaan jaksa moista murehtimista, ellei sille kerran tarvetta ole. Jos jokin asia menee hyvin, niin antaa sen silloin mennä niin. Hus pois, turha pessimismi!

Kokeeko tai onko kukaan muu kokenut samoin?