Tänä päivänä kaikki on tapahtunut hieman tavallista myöhemmin; Vauvelssonin herääminen aamulla, päivällisen laittaminen ja tarjoilu, kylässä käynti, Vauvelssonin yöpuulle meno, koiran iltalenkki, tiskien ja pyykkien hoito, sekä lattioiden pesu,…

Eipä tästä kellekään mitään haittaa ole tuntunut olevan – kaikki on sujunut oikein mallikkaasti – mutta pitkin päivää on tuntunut siltä kuin olisi myöhässä jostakin. En ole aikatauluttaja tyyppiä vaikka meillä tietyt rutiinit suunnilleen tiettyihin totuttuihin aikoihin pyritäänkin hoitamaan – mutta tänään kyllä tuntui siltä, kuin laiminlöisi valmiiksi tätä päivää varten räätälöityä, minuutintarkkaa ja ehdotonta noudattamista vaativaa aikataulua. Monessa kohtaa meinasin alkaa kiirehtimään: hyvänen aika, kello on jo tämän verran, eikä me vieläkään olla hoidettu asiaa X.

Tajusin kuitenkin hoppuilemisen olevan turhaa, ja jätin homman sikseen. Asiat saivat sujua omalla painollaan ja etenkin omaa tahtiaan, ilman, että on kiire mihinkään. Täsmentävästi ilmaistuna osasin siis kerrankin höllätä ja huomasin, että moinen hölläily vei pohjan stressiltä, jota monesti kiireiden keskellä tunnen. Ymmärsin, että katastrofia ei tule, vaikken mukailisikaan orjallisesti kelloa.

Niinhän minä nimittäin tuppaan tuskallisen usein tekemään; ajattelemaan, että Vauvelssonin elämänlaatu kärsii kohtuuttomasti, ellei meidän rutiinit sujukaan siihen aikaan, kuin yleensä.

Tämänpäiväinen siis näytti minulle, että näin ei ole, ja saikin minut pohtimaan, miksi yleensäkään kiirehtiä mihinkään. Toki rutiineja on hyvä olla; ne luovat tiettyä turvallisuutta ja tuttuutta nimenomaan Vauvelssonillekin. Mutta miksi kuitenkaan hoppuilla, jos ja kun ei kerran ole pakko? Hyvänen aika, olen kotosalla Vauvelssonin kanssa – hoitovapaalla. Ensi kuusta lähtien lisäksi äitiyslomalla. Vaikka sanat vapaa ja loma antavat hieman ruusuisen kuvan todellisuudesta, en kuitenkaan näe syytä sille, miksi meillä – tai minulla – pitäisi sinällään olla erityinen kiire mihinkään.

Siis; jos Vauvelsson ei alakaan päiväunilleen totuttuun aikaan kello yhdeltätoista aamupäivällä, ei se tee hänestä automaattisesti tulevaa ADHD-lasta. Tai jos emme ole aloittaneet päivällistä kello 15:30 mennessä kuten useimmiten, ei se tee minusta lapsensa hyvinvoinnista vähät välittävää paskamutsia. Tai jos koti ei ole iltakunnossa (=paikat järjestyksessä ja siivottu) kello 21:00 mennessä, ei se taivas sieltä päälleni romahda.

Kummallista, miten tällaiset asiat tulee tiedostaneeksi vasta pitkän ajan kuluessa. Parempi tietysti myöhään kuin ei milloinkaan – eikä sekään silti tarkoita, että olisi myöhässä – asiat vain tapahtuvat sitten, kun aika on kypsä.

Tällaisten mietintöjen parissa päivä on tänään mennyt, vaikka toki niitä muitakin asioita on tähän päivään mahtunut.

 

Koska päivän sää on ollut kehnommanlainen, ollaan tänään oleskeltu pääasiallisesti sisätiloissa. Olen viihdyttänyt Vauvelssonia lauleskelemalla ja lukemalla. Eräs satu, jota tänään luettiin, oli tavallista pidempi, ja yhdessä vaiheessa vaikuttikin siltä, että Vauvelsson ei juurikaan kuuntele mitä minä yritän sille sepustaa. Lopettaessani lukemisen Vauvelsson vastoin odotuksiani otti tomerasti kirjan käteensä ja paukutti sitä pienillä käsillään. Tämän jälkeen se kiipesi syliini. Tuntui odottavan, että jatkan. Jatkoin, Vauvelsson otti lokoisan asennon ja pysytteli siinä kauan aikaa. Että kyllä se sittenkin taisi kuunnella.

Pikainen kauppareissukin tehtiin, ja sen jälkeen paineltiin naapurissa asuvalle kummi- ja sukulaisperheelle kylään. Hipsittiin kotiin vasta niinkin myöhään kuin puoli kymmenen aikaan, ja kellonajan huomatessani olin taas vähällä alkaa stressata siitä, että kello on niin turkasen paljon ja että me ei olla vielä edes vaihdettu vaippaa, syöty iltapuuroa, juotu iltamaitoa, käyty iltapesulla eikä tuuletettu kamaria iltasadusta nyt puhumattakaan – äkkiä, äkkiä, kiire, asioiden pitäisi olla jo tehtynä – nyt ja heti!

Kiitos tämänpäiväisen oivalluksen, illasta ei kuitenkaan tullut niin stressirikas kuin aiemmin olisi ehkä tullut. Pyrin tietysti toimimaan nopeasti, jotta pikkuinen pääsisi unten maille ja lepäämään, mutta ilman, että kyttäsin kelloa.

Kun Vauvelsson nukahti, käytin koiran illan viimeisellä lenkillä ja kotiinpaluun jälkeen katoin sille vielä ruokaa ja juomaa. Tämän jälkeen tartuin tiskeihin – joita olin vastoin tapojani ja syyllisyydessä viruen pantannut tiskialtaassa koko päivän – ladoin ne koneeseen ja annoin sen hoitaa loput. Laitoin pyykkikoneen hurisemaan, palasin taas keittiöön ja järjestelin sen kuntoon. Ravasin takaisin kylppäriin ja innostuttuani pesin koko huoneen. Tämän jälkeen inspiroiduin vielä lakaisemaan ja pesemään lattiat, jotta aamulla olisi taas kiva nousta ylös.

Tässä minä nyt sitten istun kaikessa rauhassa; Vauvelsson tuhisee levollisesti omassa sängyssään, koira lekottelee sammakkoasennossa jalkojeni juuressa, Pikkukakkonen antaa merkkejä hereillä olostaan, tiskikone ja pyykkikone pyörivät ja asunnossa leijuu yleispuhdistusaineen ja kloriitin puhdas tuoksu.

Mietin, että Vauvelssonilla on huomenna ensimmäinen hammaslääkärikäynti. Että toivottavasti ei sada mitään, koska menemme sinne kävellen. Että toivottavasti Vauvelsson nukkuu tarpeeksi pitkään, kun tuo nukkumaanmeno nyt tapahtui noin myöhään. Että laitan pyykit kuivumaan pesun ollessa valmis, mutta astiat saavat jäädä koneeseen aamua odottelemaan. Että pitäisi ehkä pestä vielä yksi koneellinen ennen nukkumaanmenoa. Että nukkumaankin pitäisi mennä – ja että ehkä juuri siitä syystä pitäisi jättää ne lisäkoneelliset huomiselle. Että kumpi on parempi, se, että menen ajoissa nukkumaan – vai se, että huomenna ei tarvitse kiirehtiä pyykkäyksen kanssa?

Ajatuksia. Kysymysmerkkejä niiden perässä. Valintoja. Voiko mikään sen jännempää ollakaan, kuin päätöksen tekeminen siitä, minkä väristä pyykkiä seuraavaksi pestään?