Olen jo pidemmän aikaa tajunnut toivovani, että lähipiirissäni olisi ihminen, jolle voisin puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Ilman, että tarvitsisi pelätä, että tyyppi alkaa välittömästi nostatella helvetin lieskoja ja julistaa minut pannaan pelotukseksi kaikille muille äideille.

Että voisin sanoa, että nyt vituttaa. Ja kun se kysyisi, mikä tai miksi, voisin vastata juuri niin kuin asia onkin. Se, että lapsi ei jostain syystä suostu laittamaan suuhunsa muuta kuin maitoa ja makeita soseita. Se, että lähipäivinä on nukkumaanmenonkin kanssa pitänyt vääntää ja käydä melkoista taistelua. Se, että se on tänään kiukutellut lähes koko aamun, vaikka on tavallisesti itse hyväntuulisuus.
  Ja että nämä asiat saavat minut turhautumaan, hermostumaan ja raivostumaankin. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Antaa lapsen tehdä, miten mielii; olla tarjoamatta sille tuollaisina päivinä enää murustakaan, antaa sen valvoa juuri niin pitkään kuin lystää, lähteä kävelylle ja jättää lapsi jatkamaan kiukutteluaan tänne.
  Ja että vaikka nämä negatiiviset tunteet ovatkin minulle kuin eräänlaisia synkkiä pilviä, jotka tuuli kyllä puhaltaa pois ja joiden jälkeen aurinko paistaa taas, syyllistyn ja voin pahoin juurikin näiden tunteiden takia. Syytän itseäni, itkenkin. Enkä kerta kaikkiaan haluaisi käydä läpi tällaisia tunteita – sillä hyvä äitihän ei hermostu, turhaudu, raivostu tai kyllästy eikä varsinkaan ajattele mitään negatiivista lapsensa käyttäytymisestä, oli se sitten kuinka kurjaa tahansa.
  Ja että juuri siitä syystä koen näinä hetkinä olevani maailman surkein äiti, joka ei varmastikaan onnistu kasvatustehtävissään. Koska miten kukaan voi edes ajatella tällaista? Vaikka kuinka ottaisi koville?

Että se toinen ymmärtäisi, että turhautumisestani ja hetkellisistä väsyneistä ajatuksistani huolimatta en ikinä jättäisi lapseni tarpeiden huomioimista sikseen. Että sille ei tarvitsisi sitä erikseen selittää.

Ja ettei näihin asioihin tarvitsisi kuulla vastausta, joka muistuttaisi jotain seuraavista:
A)     ”Miten sä saatoit? Oletko sä ihan idiootti? Ei kai kukaan täysijärkinen ajattele tuolla lailla! Kaikenlaisille imbesilleille sitä lapsia annetaankin.”
B)     ”Miksi tehdä lapsia, jos ei jaksa niiden kanssa? Olisiko kannattanut miettiä etukäteen?”
C)    ”Lapsen kiukuttelu on tietysti ikävää, mutta äidin nyt kuuluu vain jaksaa. Lapsen käytös voi olla mitä on, mutta se ei oikeuta sinua edes hetkellisesti ajattelemaan mitään tuollaista. Shame on you!”
D)    ”Herran tähden, Ninni. Sä puhut nyt vähän päälle 1-vuotiaasta lapsesta. Miten sä kuvittelet pärjääväsi uhmaiän alkaessa, jos jo nyt keittää?”

Vaan että saisi ymmärrystä. Että se toinen sanoisi jotain tyyliin, että ”Joo, tuo on ihan normaalia. Tympäännyn, turhaudun ja hermostun välillä itsekin, jos meininki on tuollaista. Kyllä niitä tunteita saa olla, äideilläkin.”