Vauvelssonilla piti olla tänään ensimmäinen käynti hammaslääkärin pakeilla, mutta jouduin peruuttamaan sen. Kaikki alkoi siitä, että yö oli hieman katkonainen, jonka lisäksi tyttö vielä nousi jalkeillekin liian varhain. Toisin sanoen unitunteja tuli aivan liian vähän siihen nähden, mikä on aiemmin hyväksi ja riittäväksi määräksi havaittu.

Päikkäriaikaan neiti oli jo melkoisen väsynyt, mutta jatkoi vain unta vastaan taisteluaan. Nukkumaanmeno siis vain venyi ja vanui, ja aikansa valvottuaan pikkuinen oli kaikesta temppuilustaan ja valvomisestaan täysin rättiväsynyt, kiukkuinen ja itkuinen.

Kelloa katsottuani sitten huomasin, että meillä on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa: Joko lähdetään hammaslääkäriin jolloin Vauvelssonin päikkärit jäävät väliin ja tyttö on koko lopun päivää pahalla tuulella ja väsynyt – tai joko peruutetaan aika, jolloin tytöllä on mahdollisuus levätä ja nukkua tasan niin pitkään, kuin tarve vaatii. Koska kyseessä ei ollut mikään akuutti tarve hammaslääkärille, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja Vauvelsson sitten sai kuin saikin nukuttua univelkojaan edes hieman pois. Hyvä.

Varjopuolena peruuttamisessa oli se, että seuraava vapaa aika siirtyi ihan hiivatin pitkälle. Aluksi ajanvarauksen nainen yritti tyrkyttää 25.6. löytyvää aikaa, jota en kuitenkaan uskaltanut ottaa; hyvänen aika, siihen mennessä Pikkukakkonen on jo syntynyt, ja täällä on todennäköisesti täysi härdelli päällä puhumattakaan siitä, miten väsynyt sitä siinä vaiheessa sitten saattaa olla. Kyseltyäni useampaan kertaan, eikö todellakaan varhaisempaa aikaa löydy, nainen löysi ajan toukokuun 21. päivälle. Koska en enää jaksanut kinata, tyydyin tuohon aikaan ja varasin sitten sen. Toivottavasti onnistuu, päätöksiä tulevasta kun tuntuu tässä elämäntilanteessa olevan hankala tehdä noin pitkän ajan päähän.

Päivälenkillä vedettiin Tikkujalan kanssa vanha tuttu kierros. Tultuamme juuri sen mäen päälle, josta alas katsoessaan näkee meidän kodin, näköpiiriini ilmestyi vastaan kävelevä nainen keskikokoisen, Tikkujalan kokoluokkaa olevan koiransa kanssa. Jatkettiin tietysti matkaa kohti kotia, kunnes tuo toinen ulkoilija ikään kuin havahtui horroksestaan ja pysähtyi koiransa kanssa kuin seinään.

”Älkää kävelkö tännepäin!” se huudahti saaden minut miettimään hiljaa mielessäni, että mihin meidän sitten oikein pitäisi kävellä. Vastasin hieman hämmentyneenä, että vähän pakko meidän on sinne päin kävellä, kun asutaan tuolla mäen juurella. Ensimmäinen vastaus oli mulkaisu ja hiljaisuus. Sen pienen hetken jälkeen nainen kommentoi vihaiseen sävyyn, että: ”No, kävelkää sitten, mutta menkää tuota autotietä pitkin, kun tää ei oikein…”

Jep jep.

No, en tehnyt sitten asiasta sen suurempaa ongelmaa, vaan menin naisen toivomuksen mukaisesti koirineni sinne autotielle, jonka puolelta ohitimme kyseisen parivaljakon. Ärsytys alkoi nousta pintaan, kun pääsin kotiin. Juu, eipä tuossa mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka vähän joutuikin väistämään, mutta silti...

Siis hyvähän se toki on, jos tiedostaa, ettei esimerkiksi pysty hallitsemaan koiraansa riittävän hyvin, tai että koira saattaa olla arvaamaton tai jopa aggressiivinen. Mutta silti… miten ihmeessä pidetään koiraa, jota ei pystytä hallitsemaan? Eikö asialle pitäisi tehdä jotain – siis sille hallittavuudelle? Miten sellaisen kanssa yleensäkin kuljeskellaan paikoissa, joissa aivan varmasti tulee törmäämään muihin koiriin – eikö olisi viisaampaa hakeutua paikkoihin, joissa kohtaamisen mahdollisuutta ei ole? Eikö tämä kaikki olisi järkevämpää sen sijaan, että tieten tahtoen valitaan reittejä, joilla tunnetusti niitä pahamaineisia muita koiria liikkuu, ja rajataan sitten muiden kulkijoiden liikkuminen? Mitä tuo nainen tekee seuraavalla kerralla, kun vastaava kohtaamistilanne tapahtuu ja minulla onkin koiran lisäksi mukanani myös vaunut – luuleeko se, että pomppaan silloinkin henkemme kaupalla jonkin vilkasliikenteisen autotien puolelle – vain, koska sen koira ”ei oikein…” ???

Ääh. Turha tässä on vaivata mieltään tuolla, täytyy vain toivoa, ettei tuollaiseen tilanteeseen jouduta – ja että jos joudutaan, riittää toisellakin osapuolella järkeä ja joustoa asian ratkaisemiseen.

Tilasin muuten Suomalaisen kirjakaupan verkkoputiikista kolme kirjaa. (On tuolla kaupungilla itse kyseinen putiikkikin, mutta Vauvelsson ei välttämättä jaksaisi mitään massiivista kirjanetsintäoperaatiota lämpimässä puvussaan, joten paras mennä tässä asiassa siitä, mistä aita on matalin.) Lucy Dillonin Eksyineiden sydänten kodin, David Safierin Huonon karman, sekä Vauvelssonia ajatellen Margaret Brownin Maalarikissat-lorukirjan, josta ainakin itse tykkäsin ihan mielettömästi pienenä – ja joka monien muidenkin lasten suosiossa on tuntunut ja tuntuu olevan. Kirjat toimitetaan noin viikon sisällä suoraan postilaatikkoomme, josta ne voi sitten käydä noukkimassa vailla vaivan häivääkään, mikä sopii minulle erittäin hyvin juuri nyt.

Tällä erää päivän aiheet taitavat olla tässä, ja on aika mennä ja nostaa ketarat hetkeksi ylös, jotta eivät pääse turpoamaan.