Kun nainen tulee raskaaksi ja asia julkistetaan, alkaa sukulaisten ynnä muiden tätien taholta sadella mitä mielikuvituksellisimpia neuvoja liittyen niin odotusaikaan kuin itse vauvaankin.

Tilanteen voisi luulla (toivossa on hyvä elää!) rauhoittuvan vauvan syntymän jälkeen, mutta sittenkös Tädit vettä myllyynsä saavatkin.

Osa neuvoista on toki hyviä ja oikeasti käyttökelpoisia, osa taas jotain aivan muuta. Joskaan Tädit eivät itse vaikuta edes aavistavan, mitä se ”muu” voisi olla – ovathan nämä neuvot ja ohjeet, hyvänen aika sentään, suoranaisia vanhemmuuden ja äitiyden kulmakiviä!

Näitä neuvoja kuullessaan alkaa aika pian tuntumaan siltä, että Tädit itse kaipaisivat kompassia ja suunnannäyttäjää, jotta pääsisivät kartalle siitä, miten käyttökelpoisia tai tarpeellisia osa heidän maanmainioista neuvoistaan onkaan.

Tästä aiheesta puhuttiin hiljattain muutaman äidin porukalla, meistä jokainen kun on useammankin kerran ollut oikeutettu kuulemaan näitä maanmainioita ohjeita aina Aapisen etukäteishankinnasta öylätinpureskeluun saakka, muitakaan lisäkommentteja unohtamatta.

Minullekin on jos jonkinlaista neuvoa ja kommenttia sadellut.

Yksi ensimmäisistä taisi olla ”Sitä ei sitten saa jättää yksin kotiin”, jonka jälkeen samantasoiset ohjeet ovat jatkuneet aina tähän päivään saakka.

”Sille ei sitten saa huutaa.”
(Vaikuttaako lapseni jotenkin siltä, että sille huudetaan jatkuvasti?)

”Sillä on pidettävä lakkia päässä. Miksi sillä ei ole lakkia päässä? Sille voi iskeä korvatulehdus! Kyllikkikin sanoi, että se Antin akka pitää aina sillä pojalla lakkia päässä – ja Marttakin sanoi, että kyllä se Jassi pitää sillä tytöllä niin vähän päällä.”
(Jaa. Korvatulehdushan iskeekin välittömästi, kun lakin nappaa pois päästä.)  

”Ei niitä vaatteita tarvitse joka päivä vaihtaa tai pestä, jos niissä vaikka vähän maitoa on. Ei se mitään haittaa.”
”Sen kanssa pitää sitten ulkoilla. Se nukkuu hyvin vaunuissa.”
”Sirkka-Liisa kysyi, että ulkoiletko sinä yhtään sen kanssa. Sanoin, etten minä tiedä. Se sanoi sitten, että sen kanssa pitää ulkoilla.”
”Sirkka-Liisa sanoi, että sille pitää jo antaa oikeaa ruokaa.”
”Sirkka-Liisa sanoi, että sille pitää ostaa kengät.”
”Sille pitää keittää puuroa. Se pitää keittää maitoon. Se on ihan helppo keittää, laitat vain kattilan tulelle, ja…”
(Ihanko tosissasi luulet, ettei tuo luonnistu ilman ohjeistusta?)

”Sirkka-Liisa kysyi, vieläkö se (minä) jaksaa nostella sitä lasta. Sanoin, että kyllä se sitä ainakin tuossa on kanniskellut. Se sanoi, ettei sitä enää saisi kantaa.”
(Ja vaihtoehdot on? Nostaa lapsi aamulla sängystä lattialle, hoitaa siinä vaipanvaihdot, syömiset ja nukuttamiset – ja antaa sen kontata täältä kaupungille saakka? Soittaa joku jelppimään joka kerta, kun lasta pitää nostaa?)

”Kyllä lasta pitää imettää. Ennen sanottiin, että teurastamolle lehmien kanssa sellaiset naiset, jotka ei lastaan muka pysty imettämään.”
(Niinpä, tässä vain näitä sairaalan suosituksia koetan noudatella, jotta vauvan paino saataisiin nousemaan…)

Näin jälkeenpäin tällaiset ohjeistukset naurattavat, mutta itselleni ainakin käy usein niin, että kommentin saadessani en kykene ajattelemaan lausahduksessa piilevää komiikkaa, pikemminkin päinvastoin. Ärsyynnyn, loukkaannun. Tuntuu, että äitiyttäni kyseenalaistetaan – ja järjenjuoksuani myös.

Lähipiiriin kuuluvan ihmisen mielestä tämä johtuu siitä, että Tädit ajattelevat minun olevan vielä niin nuori, etten kykene itsenäiseen ajatteluun. Tiedä häntä – Tädeillä kun itselläänkin on tähän ikään mennessä ollut esikoinen maailmassa. Tuskinpa minä heitä huonommin hommani hoidan.


Millaisia ”helmiä” sinun kohdallesi on osunut? Entäpä puolestaan oikeasti tarpeelliset ja käyttökelpoiset neuvot ja vinkit; kuka ne on antanut ja mitä ne ovat olleet?