Räntäsadehan se sieltä sitten puski taivasta tummentamaan, mutta hyvillä mielin lähdin kuitenkin Vauvelssonin kanssa äitiysneuvolakäynnille, josta jo aamullisessa postauksessa mainitsinkin.

Raskausviikkoja tänään siis 33+2, eli loppusuora alkaa todellakin häämöttää, vaikkei se edelleenkään siltä tunnu. Vointi on ollut niin hyvä – ja pakko vielä hehkuttaa – ja kivuton, että ilman kasvavaa vatsaa koko raskautta ei luultavasti edes huomaisi.

Koska muistan vieläkin ihan eläväisen selvästi, miten varhain Vauvelsson laskeutui ja kiinnittyi lantioon, ja kun ajattelee ettei sillä saralla ilmeisestikään ole tapahtunut vielä kerrassaan mitään, oli pakko kysellä terkalta, meneekö tämä nyt ihan nuottien mukaan. Kuulemma menee.

Terkan mukaan on hyvin tavallista, että ensisynnyttäjien vauvat laskeutuvat ja kiinnittyvät uudelleensynnyttäjien vauvoja aiemmin, ja että joissakin harvinaisissa tapauksissa uudelleensynnyttäjien vauvat eivät kiinnity tai laskeudu ennen, kuin synnytys käynnistyy. Mitä enemmän raskauksia, sitä ylempänä vauvat pysyttelevät – vaikka toisin luulisi. Tämä taas terkan mukaan on seurausta siitä, että edellisen raskauden jäljiltä kroppa on ehtinyt jo venyä ja paukkua sen verran, mitä sen h-hetkeen mennessä kuuluukin, eikä sillä ole sillä saralla yhtä suurta työtä – ainakaan, mikäli edellisestä raskaudesta ei kovin kauaa ole.

Aina voi näköjään oppia jotain uutta. :)

Sitten hieman näistä jokaisen äitiysneuvolakäynnin yhteydessä otettavista kokeista:
-         Painoa tällä erää 73,75g ja muutos edelliseen kertaan verrattuna +175g. Painon nousu on tässä raskaudessa ollut huomattavasti vähäisempää ja tasaisempaa, kuin Vauvelssonia odottaessani. Siihen tietysti vaikuttaa juurikin Vauvelssonin olemassaolo; ei sitä ehdi laakereillaan lepäilemään samaan tapaan puhumattakaan siitä, että voisi istua tauotta mässäilemässä, jos vain siltä tuntuu.
-         Turvotusta ei ollut.
-         Verenpaineet 102/67 – kuulostaa kenties kovin alhaiselta, mutta minulla ne ovat tavallisestikin tätä luokkaa, eli siten ajatellen oikein hyvä.
-         Pissanäyte oli puhdas.
-         Hemoglobiini oli 106, noussut edellisestä kerrasta neljällä. Hitaasti mutta varmasti siis näköjään on kasvussa, mikä on todella hyvä. Terkkari se ainakin jaksaa tsempata ja uskoa siihen, että kyllä ne sen tavallisen (siis ei-raskaudenaikaisen) anemiarajan yläpuolelle vielä ennen synnytystä saadaan.
-         Kohdunpohjan korkeus 31cm. Keskikäyrän ja yläkäyrän välissä menee, ja kasvu on ollut tasaista. Suunnilleen samoissa lukemissa mennään kuin Vauvelssonia odottaessanikin, mutta kasvu on ollut tällä kertaa tasaisempaa – Vauvelssonin kohdalla käyrä pomppi vähän sinne sun tänne. Joskin tällä erää mittaajakaan ei ole vaihtunut…
-         Raivotarjonnassa vauva on jo jonkin aikaa ollut.
-         Vauvan sydänäänet olivat tasaiset ja hyvät, 145:n tienoilla pulssi pysytteli.
-         Liikkeitä tuntuu – ja näkyy – pitkin päivää. Hyvinhän tämä pikkuinen liikkumaan pääseekin vielä, kun ei ole kiinnittynytkään. :)


Oli puhetta loppuraskauden lääkärintarkastuksesta. Jos ei mitään erityistä ilmene, se tehdään ihan vain neuvolassa. Jos taas on tarvetta painoarviolle (jonka mahdollisuudesta hermoilin jo alkuraskaudessa, sillä tulevan vauvan isä on itse ollut viisikiloinen syntyessään, mikä kauhistutti minua jo etukäteen) niin sitten vain lähetettä äitipolille. Tässä vaiheessa tosin näyttää siltä, että millekään erityiselle ei ole tarvetta; kaikki vaikuttaa hyvältä, kaikin puolin.

Juteltiin synnytyksestäkin, terkkari kyseli tunnelmiani tulevasta ja jo takana olevasta synnytyksestä. Hyvä mielihän minulla tästä aiemmasta on, ja ajauduinkin pohtimaan, mikä teki tuosta synnytyksestä hyvän, ja miten kokemukseni vaikuttaa tulevaisuudessa häämöttävän synnytyksen ajatteluun ja odotteluun. Avoimin mielin mennään, ja katsotaan, mikä sitten milläkin hetkellä tuntuu parhaalta.

Puhuttiin myös sairaalassaoloajasta. Tällä kertaahan se on edellistä lyhyempi, mikäli kaikki vain menee putkeen. Tämä onkin hyvä, sillä Vauvelssonin synnyttyä tunsin suoranaista ahdistusta koko sen lopun ajan, mitä sairaalassa vietimme, ja kaipasin suunnattomasti ihan vain oman kodin rauhaan. Hassua, miten erilaisia ihmiset ovat; jotkut tuntuvat suorastaan nauttivan sairaala-ajastaan, minä taas nautin sydämeni kyllyydestä juuri kotiutumisesta. Tällä kertaa tunne on varmaan vieläkin voimakkaampi, kun on joku, joka odottaa…

Ikävöin sitä, että saan tehdä asiat omaan tahtiini – ja ettei kukaan lappaa ovesta sisälle kyselemään vointiani tai imetyksen sujumista tai mitään muutakaan, ellen itse tahdo niin. Sitä, että oleskeluani ei rajoiteta johonkin tiettyyn tilaan (tässä tapauksessa synnytysosastolle, josta vauvaa ei saanut viedä edes alakerran kanttiiniin) – vaan että voin ottaa vauvan, ja mennä niin halutessani istumaan vaikkapa kahvilaan.

Tiedättekö, ruokakauppaan meno Vauvelssonin syntymän jälkeen oli minulle ihan uudenlainen kokemus. Minä ihan oikeasti nautin siitä, että pääsin ulos – ja että näin ihmisiä. Muitakin, kuin sairaalan henkilökuntaa tai sairaalan aamutakkeihin sonnustautuneita ihmisiä.

Olin ajatellut, että terkka tyrmää minut typerine ajatuksineni, mutta hyvinhän se tuntui mietteitäni ymmärtävän. Mainitsi poliklinisen synnytyksen mahdollisuudestakin, joskin koen, että tuosta sairaala-ahdistuksestani huolimatta on parasta, että nuo pari ensimmäistä vuorokautta viettää siellä, missä apu – jos sellaista tarvitaan – on todellakin hyvin lähellä.

Tällaista tällä kertaa, seuraava neuvolakäynti onkin sitten vasta ensi kuun puolella. Hyvillä mielin sitä kohti :)